lauantai 18. lokakuuta 2008

Bussissa

Sisään tulee äiti ja lapsi. Lasta itkettää, äiti yrittää saada hänet hiljaiseksi. Tajuan, että minuakin itkettää. En ole aivan varma miksi, ehkä se johtuu väsymyksestä. Ehkä olisi vain välillä ajateltava omaa mielenterveyttään ja mentävä nukkumaan uhmaten kaikkia deadlineja. Ei voi ehtiä kaikkea, ei ole voimia, ei halua... Ja kuitenkin kun joku seuraavan kerran pyytää minua tekemään jotain sellaista, joka olisi vain ylimääräisenä painolastina hartioilla, mitä teen? Kieltäydyn kohteliaasti. Ja paskat! Itseään on niin saakelin helppo huijata! Itseensä on niin saakelin helppo luottaa... Okei, voin mää tehhä!

torstai 2. lokakuuta 2008

Bussissa

Ovesta tuulahtaa syksyinen tuoksu. Kärpänen törmää ikkunaan. Se jää bussiin jumiin ja etsii tietä ulos. Poloinen... Kärpäset eivät haittaa, sääsket kylläkin. Sääsket aiheuttavat suuria ja kutiavia paiseita, mutta nekin kai vain kuuluvat elämään. Ja ampiaisenpistot! Jos oikein kovasti yritän, voin vielä hämärästi muistaa sen kesän, kun siskoni tallasi ampiaisen päälle ja tämä mokoma kosti minulle. Tuikkasi kantapäähän oikein tosissaan! Äiti on allerginen ampiaisille. Täti myös. Minä olen allerginen kesälle. Kurkku tukossa katselen kun muut syövät grilliherkkuja. Kurkku tukossa ja silmät turvoksissa. Voisinkai minäkin maistaa.. Ja tuntea välittömästi tukehtuvani! Viime kesänä karisi viisi kiloa. Viisi kirottua kiloa, jotka eivät tule vielä pitkään aikaan takaisin! Meitä pidetään outona, sukuamme nimittäin. Aina olemme lihottamassa itseämme ja vieläpä oikein kilpailemme siitä: "Kuka lihoo eniten illan aikana!"Muuten emme lihoisi ollenkaan. Laihtuisimme vain, kuihtuisimme olemattomiin. Tätikin säikähtää jatkuvasti lisääntyvää alipainoaan, ei voi sille mitään. Outo suku.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Kotilo

Olipa kerran kesä, kotilo ja kamera.



tiistai 9. syyskuuta 2008

Ylpeys

Ala-asteen opettaja. Hänpä se vasta olikin oikein opettaja-ainesta, omahyväinen itsensä kehuskelija. Hän näki itsensä voi, niin paljon muita ylempänä, oppilaitaan, eikä vaivautunut peittelemään sitä. Hän rakasti itseään enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa ja oletti muiden tekevän samoin. Hän suorastaan ylisti ja palvoi itseään ja niitä oppilaita, joiden kaltainen hän itse oli ollut lapsena: riehuja, seinille hyppijä, huonokäytöksinen. Muut olivat kuonaa, joita ei tarvinnut kohdella kunnioittavasti, joita ei liioin tarvinnut kohdella edes ihmisinä. Hiljainen ei saanut olla! Erilaisuus oli rikos, joka oli kitkettävä joukosta tilanteen tullen vaikka nöyryyttämällä koko luokan, parhaimmassa tapauksessa koko koulun edessä ja silti hän vain kuvitteli tekevänsä palveluksia! Hän oli yleisesti vihatuin ja pelätyin opettaja koko kuusisataapäisessä koulussa.
Hänellä oli kaksi varoitusta väkivaltaisesta käytöksestä oppilasta kohtaan, mutta koulun kaikin puolin sokea naisrehtori jaksoi ehdoitta luottaa tämän "pohjimmiltaan kultaiseen sydämeen" eikä hän sen takia tule luultavasti koskaan saamaan viimeistä varoitustaan.
Ala-asteen opettaja. Hänpä se tosiaan olikin oikein opettaja-ainesta. Luoja varjelkoon hänen nykyisiä ja tulevia oppilaitaan.
Ala-asteen opettajani.

Bussissa

Iäkkään rouvaihmisen naama tanssii riemukkaasti bussin heilahdusten tahdissa. Melkein musikaalista. Kalju kuski auttoi hänet hetki sitten sisään. Mukava kuski. Mukavin kaikista. Hän vain nauroi, kun menestyvännäköinen liikemies maksoi matkansa satasensetelillä. Hän valikoi aina radiosta tulevan musiikin asiakkaidensa perusteella: Nuorille rokkia, vanhuksille humppaa.

Anita

Anita syntyi ensimmäisenä. Kasvoi pottuja kuokkien kolmen nuoremman juoksennellessa jaloissa. Kasvoi ensin ylös, sitten eteenpäin. Tapasi miehen. Synnytti kolme lasta, jotka hekin pian kasvoivat. Haisteli ruohoa aidan tuolla puolen. Ei ollut onnellinen.

Anita erosi miehestään, laihtui ja muutti koirankoppiin. Menetti suhteet sisaruksiinsakin. Asui kuntosalilla. Inhosi kirpputoreja. Ystävystyi tupakan kanssa. Ei päästänyt muita lähelleen. Katseli sivusta muiden menestymistä. Itse hän velkaantui, kerjäsi huomiota ja sääliä. Kauhisteli vanhenemistaan. Katseli toivottomana valahtaneita kasvojaan ja hauraita hiuksiaan. Kuntoili lisää, meikkasi lisää, poltti lisää. Väsyi, kului puhki.

Anita sai viimein huomiota ja sääliä. Sai uuden ystävän, sai sisaruksensa takaisin. Sopivat vuosien takaiset riidat. Sopivat ja unohtivat. Lopettivat tupakanpolton ja aloittivat taas pian uudestaan. Kirjoittelivat yhdessä deitti-ilmoituksia nettiin.
Nauroivat.
Deitti-ilmoituksiin vastattiin. Anita valitsi mieleisensä ja sopi tapaamisen. Pettyi joka kerta. Ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Toi 50-vuotissyntymäpäivilleen kaksi miesseuralaista. Kaikki pitivät sitä pelkästään hyvin anitamaisena.

A.P.

Tätini.

maanantai 8. syyskuuta 2008

novelli: Silli

Aivan varmasti kaikki tiesivät hänet. Kaikki kyläläiset olivat ainakin kerran kuulleet puhuttavan hänestä, milloin pahaa, milloin vähän vähemmän pahaa, mutta ei takuulla ainakaan mitään hyvää. Aivan kaikkia kylän lapsia oli varoitettu juuri hänen kaltaisistaan kulkijoista. Mutta kukaan, yksikään kylän asukas ei tuntenut eikä liioin välittänyt tuntea häntä.

Hänet tuomittiin Silliksi. Se oli paras ja ainoa nimi, jonka kyläläiset olivat hänelle laatineet melkein heti, kun ensimmäinen muuttoauto oli kääntynyt vielä hetki sitten myynnissä olleen talon pihaan. Ei aikaakaan kun jokainen oli oppinut yhdistämään sanan "silli" tuohon omituiseen, ehkä jopa hieman pelättyyn mieheen. Kaikkien yllätykseksi miehen postilaatikkoonkin ilmestyi jo jokaiselle tutuksi tullut sana: "Silli". Mutta kukaan, yksikään kylän asukas ei tiennyt eikä liioin välittänyt tietää hänen oikeaa nimeään.

Silli käytti tummansinistä pukua, jonka hihat olivat hänelle aivan liian pitkät, vaikka lahkeet näyttivätkin täysin päinvastaisilta. Puvun seuraksi hän oli ripustanut kaulaansa pienen pallokuviollisen rusetin. Silli kampasi mustat hiuksensa taakse ja joskus hänet nähtiin jopa vahaamassa lähes olemattomia viiksiään. Pienen pienet, tuijottavat, hieman ulkonevat silmänsä hän oli kätkenyt paksusankaisten silmälasiensa suojaan. "Kirotun silmät", kylän mummot tapasivat tokaista. Jotkut puhuivat huumeista, skitsofreniasta tai jostain muusta yhtä ennenkuulumattomasta ja pikkukylään täysin sopimattomasta ihmetyksestä. Osa tyytyi jättämään miehen omaan arvoonsa, mutta hekään eivät voineet kiertää sitä tosiasiaa, että harva se päivä Silli nähtiin vetämässä perässään pelkkää talutushihnaa ja pysähtelemässä välillä ikään kuin talutushihnan tai sen kuvitellun jatkeen tehdessä tarpeitaan. Tai silloin, kun Sillin nähtiin vievän omaan postilaatikkoonsa syntymäpäivälahjan näköisiä paketteja, odottelevan tunnin tai kaksi ja hakevan sitten postinsa sangen riemastuneen näköisenä. Sillistä ja Sillin tarkkailusta oli tullut kyläläisille elämäntapa.

Silli asui vanhassa kaksikerrokisessa puutalossa korkean pensasaidan ympäröimänä hyvän näkö- ja kuuloetäisyyden päässä lähinaapureista. Kukaan kyläläisistä ei ollut koskaan käynyt talossa Sillin muuttamisen jälkeen, eihän kukaan ollut edes puhunut hänen kanssaan. Yleinen mielipide siitä, miltä talossa mahtoi näyttää, tuntui olevan sellainen, että se olisi suurin piirtein huumeluolaa vastaava tai muuten vain jollain täysin epäsoveliaalla tavalla kaikkia sivistysoppeja ja lakipykäliä. "Kunnon huonekaluja siellä ei ainakaan ole", kertoi naapurissa asuva tomera eläkeikään kurotteleva rouvaihminen vähintään kaikille, joita jaksoi tippaakaan kiinnostaa. Hän oli ottanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen repiä Sillistä irti kaiken sen tiedon, joka vain oli revittävissä joutumatta silti vaihtamaan hänen kanssaan sanaakaan. Hän joutui kolottavine selkineen kiipeämään pihallaan kasvavaan suureen puuhun nähdäkseen vilauksenkaan aidan yli Sillin puolelle. Siellä hän kökötti kiikarit silmillään ja kaiken varalta hämäykseksi kourassaan sakset, joilla hän alkaisi heti vimmatusti katkoa oksia, jos Silli sattuisi katsahtamaankaan ylöspäin. Hieno suunnitelma, mutta täysin hyödytön: rouva ei saanut parin viikon tehokkaan tirkistelyurakan aikana selville sen enempää kuin oli jo entuudestaan kuullut kylällä puhuttavan.

Rikollinen hän ei voi olla, eikä vaarallinenkaan. Sen kyläläiset totesivat jo muutaman ensimmäisen viikon aikana. Hän ei mitenkään voinut olla vaarallinen, hän oli vain omituinen, jälkeenjäänyt. Eivät siihen huumeetkaan voineet liittyä, siitäkin alettiin olla varmoja. Hän alkoi käydä päivä päivältä yhä mielenkiintoisemmaksi, vaikka mitään erikoista ei koskaan tapahtunutkaan. Ehkä juuri siinä se erikoisuus piilikin. Silli toisti päivärytmiään ruutiininomaisesti. Arkipäiviksi hän katosi ilmeisesti töihin ja viikonloppuisin hän istui terassillaan katselemassa lintuja. Hänellä ei käynyt ikinä vieraita, mutta joka toinen torstai hän innostui roska-auton kääntyessä hänen pihatiellään. Se, jos mikä sai kyläläiset hämilleen.

Mitään ei alkanutkaan tapahtua. Mitään mielipuolisen jännittävää ja äärimmäisen Sillistä johtuvaa ei vaan tapahtunutkaan. Niin kauan, kuin Silli oli ollut yleisessä tietoisuudessa kyläläisten keskuudessa, he olivat odottaneet sitä jotain, mikä saisi koko kylän pureskelemaan kyntensä varpaita myöten ja kokoontumaan sitten viimein kohokohtaan Sillin pihalle. Tapahtumasta tulisi kylän oma legenda! Mistä tapahtumasta? Sitä kukaan ei osannut tarkemmin sanoa, mutta sitä tuntematonta he olivat kuitenkin joka ikinen odottaneet hulluuteen asti. Pakkohan Sillin olisi ennen pitkää tehtävä jotain käsittämätöntä, jotain typerää! Tai ehkä hän vielä paljastaisikin omituisen kuorensa alla piilevän nerokkuutensa! Sitä kyläläiset jäivät odottamaan.

Kesän ensimmäinen lauantai, yksi viattoman aurinkoinen lauantaipäivä kääsi jälleen koko kylän arjen päälaelleen. Muuttoauto ajoi Sillin pihaan ja nielaisi kylmän rauhallisesti Sillin koko omaisuuden sisäänsä. Lopulta Silli tuli viimeisen kerran ulos talostaan, kävi hakemassa postilaatikosta viimeisetkin syntymäpäivälahjan näköiset paketit, irrotti talutushihnan pihlajasta ja sulloutui autoon.

Silliä ei nähty, eikä hänestä liioin kuultu enää. Mutta aivan varmasti kaikki olisivat tahtoneet nähdä. Aivan varmasti kaikki olisivat sittenkin tahtoneet olla edes pieni osa Sillin elämää. Aivan varmasti kaikki jäivät kaipaamaan häntä ja hänen lievää mielipuolisuuttaan. Ja aivan varmasti kylässä puhutaan vielä pitkään hyvää tai vähän vähemmän hyvää, mutta ei takuulla ainakaan mitään pahaa miehestä nimeltä Silli.


A.P. 2006

Erilaisuus on rikos! Suurin rikos kaikista, joka tulee kitkeä joukosta keinolla millä hyvänsä!
Siihenhän liian moni ihminen pyrkii tänäkin sumuisena päivänä.