Aivan varmasti kaikki tiesivät hänet. Kaikki kyläläiset olivat ainakin kerran kuulleet puhuttavan hänestä, milloin pahaa, milloin vähän vähemmän pahaa, mutta ei takuulla ainakaan mitään hyvää. Aivan kaikkia kylän lapsia oli varoitettu juuri hänen kaltaisistaan kulkijoista. Mutta kukaan, yksikään kylän asukas ei tuntenut eikä liioin välittänyt tuntea häntä.
Hänet tuomittiin Silliksi. Se oli paras ja ainoa nimi, jonka kyläläiset olivat hänelle laatineet melkein heti, kun ensimmäinen muuttoauto oli kääntynyt vielä hetki sitten myynnissä olleen talon pihaan. Ei aikaakaan kun jokainen oli oppinut yhdistämään sanan "silli" tuohon omituiseen, ehkä jopa hieman pelättyyn mieheen. Kaikkien yllätykseksi miehen postilaatikkoonkin ilmestyi jo jokaiselle tutuksi tullut sana: "Silli". Mutta kukaan, yksikään kylän asukas ei tiennyt eikä liioin välittänyt tietää hänen oikeaa nimeään.
Silli käytti tummansinistä pukua, jonka hihat olivat hänelle aivan liian pitkät, vaikka lahkeet näyttivätkin täysin päinvastaisilta. Puvun seuraksi hän oli ripustanut kaulaansa pienen pallokuviollisen rusetin. Silli kampasi mustat hiuksensa taakse ja joskus hänet nähtiin jopa vahaamassa lähes olemattomia viiksiään. Pienen pienet, tuijottavat, hieman ulkonevat silmänsä hän oli kätkenyt paksusankaisten silmälasiensa suojaan. "Kirotun silmät", kylän mummot tapasivat tokaista. Jotkut puhuivat huumeista, skitsofreniasta tai jostain muusta yhtä ennenkuulumattomasta ja pikkukylään täysin sopimattomasta ihmetyksestä. Osa tyytyi jättämään miehen omaan arvoonsa, mutta hekään eivät voineet kiertää sitä tosiasiaa, että harva se päivä Silli nähtiin vetämässä perässään pelkkää talutushihnaa ja pysähtelemässä välillä ikään kuin talutushihnan tai sen kuvitellun jatkeen tehdessä tarpeitaan. Tai silloin, kun Sillin nähtiin vievän omaan postilaatikkoonsa syntymäpäivälahjan näköisiä paketteja, odottelevan tunnin tai kaksi ja hakevan sitten postinsa sangen riemastuneen näköisenä. Sillistä ja Sillin tarkkailusta oli tullut kyläläisille elämäntapa.
Silli asui vanhassa kaksikerrokisessa puutalossa korkean pensasaidan ympäröimänä hyvän näkö- ja kuuloetäisyyden päässä lähinaapureista. Kukaan kyläläisistä ei ollut koskaan käynyt talossa Sillin muuttamisen jälkeen, eihän kukaan ollut edes puhunut hänen kanssaan. Yleinen mielipide siitä, miltä talossa mahtoi näyttää, tuntui olevan sellainen, että se olisi suurin piirtein huumeluolaa vastaava tai muuten vain jollain täysin epäsoveliaalla tavalla kaikkia sivistysoppeja ja lakipykäliä. "Kunnon huonekaluja siellä ei ainakaan ole", kertoi naapurissa asuva tomera eläkeikään kurotteleva rouvaihminen vähintään kaikille, joita jaksoi tippaakaan kiinnostaa. Hän oli ottanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen repiä Sillistä irti kaiken sen tiedon, joka vain oli revittävissä joutumatta silti vaihtamaan hänen kanssaan sanaakaan. Hän joutui kolottavine selkineen kiipeämään pihallaan kasvavaan suureen puuhun nähdäkseen vilauksenkaan aidan yli Sillin puolelle. Siellä hän kökötti kiikarit silmillään ja kaiken varalta hämäykseksi kourassaan sakset, joilla hän alkaisi heti vimmatusti katkoa oksia, jos Silli sattuisi katsahtamaankaan ylöspäin. Hieno suunnitelma, mutta täysin hyödytön: rouva ei saanut parin viikon tehokkaan tirkistelyurakan aikana selville sen enempää kuin oli jo entuudestaan kuullut kylällä puhuttavan.
Rikollinen hän ei voi olla, eikä vaarallinenkaan. Sen kyläläiset totesivat jo muutaman ensimmäisen viikon aikana. Hän ei mitenkään voinut olla vaarallinen, hän oli vain omituinen, jälkeenjäänyt. Eivät siihen huumeetkaan voineet liittyä, siitäkin alettiin olla varmoja. Hän alkoi käydä päivä päivältä yhä mielenkiintoisemmaksi, vaikka mitään erikoista ei koskaan tapahtunutkaan. Ehkä juuri siinä se erikoisuus piilikin. Silli toisti päivärytmiään ruutiininomaisesti. Arkipäiviksi hän katosi ilmeisesti töihin ja viikonloppuisin hän istui terassillaan katselemassa lintuja. Hänellä ei käynyt ikinä vieraita, mutta joka toinen torstai hän innostui roska-auton kääntyessä hänen pihatiellään. Se, jos mikä sai kyläläiset hämilleen.
Mitään ei alkanutkaan tapahtua. Mitään mielipuolisen jännittävää ja äärimmäisen Sillistä johtuvaa ei vaan tapahtunutkaan. Niin kauan, kuin Silli oli ollut yleisessä tietoisuudessa kyläläisten keskuudessa, he olivat odottaneet sitä jotain, mikä saisi koko kylän pureskelemaan kyntensä varpaita myöten ja kokoontumaan sitten viimein kohokohtaan Sillin pihalle. Tapahtumasta tulisi kylän oma legenda! Mistä tapahtumasta? Sitä kukaan ei osannut tarkemmin sanoa, mutta sitä tuntematonta he olivat kuitenkin joka ikinen odottaneet hulluuteen asti. Pakkohan Sillin olisi ennen pitkää tehtävä jotain käsittämätöntä, jotain typerää! Tai ehkä hän vielä paljastaisikin omituisen kuorensa alla piilevän nerokkuutensa! Sitä kyläläiset jäivät odottamaan.
Kesän ensimmäinen lauantai, yksi viattoman aurinkoinen lauantaipäivä kääsi jälleen koko kylän arjen päälaelleen. Muuttoauto ajoi Sillin pihaan ja nielaisi kylmän rauhallisesti Sillin koko omaisuuden sisäänsä. Lopulta Silli tuli viimeisen kerran ulos talostaan, kävi hakemassa postilaatikosta viimeisetkin syntymäpäivälahjan näköiset paketit, irrotti talutushihnan pihlajasta ja sulloutui autoon.
Silliä ei nähty, eikä hänestä liioin kuultu enää. Mutta aivan varmasti kaikki olisivat tahtoneet nähdä. Aivan varmasti kaikki olisivat sittenkin tahtoneet olla edes pieni osa Sillin elämää. Aivan varmasti kaikki jäivät kaipaamaan häntä ja hänen lievää mielipuolisuuttaan. Ja aivan varmasti kylässä puhutaan vielä pitkään hyvää tai vähän vähemmän hyvää, mutta ei takuulla ainakaan mitään pahaa miehestä nimeltä Silli.
A.P. 2006
Erilaisuus on rikos! Suurin rikos kaikista, joka tulee kitkeä joukosta keinolla millä hyvänsä!
Siihenhän liian moni ihminen pyrkii tänäkin sumuisena päivänä.
